Мир Калевалы

Pelkät kerätytmuinaisrunotkin olisivat jo olleet hieno saavutus ja riittäneet yhdelle ihmiselle, mutta Lönnrot intoutui tekemään niistä oman sommitelmansa. Niiden pohjalta hän loi Kalevalan jossa kaksi myyttistä kansaa Kalevala ja Pohjola kiistelevät keskenään. Saadakseen juoneen terää, Lönnrot lisäsi kansan laulamiin muinaisrunoihin omia säkeitään, jotta runoista syntyisi kunnon kertomus. On tehty kansanruno-Ka-levala jossa näitä osuuksia ei ole, mutta se ei houkuta lukemaan toisin kuin Lönnrotin luoma eepos. Suuressa taiteessa on aina kysymys hahmosta, joka kantaa tarinan ja saa sen elämään.

Pääosaa Kalevalassa pitää hallussaan Väinämöinen, joka myöhemmin uusien keruumatkojen tuloksena sai vielä vierelleen traagisenkuvauksen Kullervosta (Vanha Kalevala, 1835-36, Uusi Kalevala 1849).

Vaka vanha laulaja ei Kullervon tulosta omaan maail-maansapiitannut. Hän tiesi kuka oli; Leinon sanoin “mahtaja heimonsa hengen”. Häntä ylempänä oli vain “Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja!” Voisi kuvitella, että Lönnrot runoelmaa laatiessaantavallaan samastui Väinämöiseen, ja antoi myös siksi laulun kaikua, sanojen viedä.

Mitään nuorta Ainoa, jota vanha bardi eepoksessa mielii rinnalleen eiLönnrotin elämässä kuitenkaantainnut olla; alistuvainen vaimo ja lapsia vain. Ainoa poika Elias tosin kuoli jo kaksivuotiaana, loput olivat tyttäriä, mutta heistäkin vain yksi ainoa jäi elämään Lönnrotin jälkeen. Ida Karolina muutti Istanbuliin ja sitten Italiaan jossa lopulta haudattiin Siennaan 1915. Muut tyttäretmenehtyivät kulkutauteihin täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Lääkäri-isä ei aikakauden medisiinallaan kyennyt heitä parantamaan. Sen on täytynyt koskea häneen syvästi.

3

Mihin lääketiede 1800-luvun puolivälissä sitten uskoi? Yhäti kuppaamiseen, suoneniskentään ja iilimatoihinkin, joita Gogol parka viime hetkinään inhosi: “Tuokaa tikapuut!” Ja Jumala armahti hänet ja toi. Lönnrot ei voinut tietää viruksista ja bakteereista enempää kuin muutkaankollegansa, mutta hän ymmärsi että siisteys ja puhtaus oli yksi avainsanoista hengis-säpysymisen tiellä, viinan ja huonon elämän karttaminen toinen. Tauteja oli helpompi ehkäistä ennakolta kuin sitten kun ne ahneesti olivat iskeytyneet saaliseensa. Myös eheä psyyke saattoi parantaa. Lumelääkkeilläkin oli ja on oma voimansa, minkä Lönnrot samoin tajusi.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) on painattanut kortin jossa on Lönnrotin kuva ja sen vierellä hänen tekstiään. Se on myös keskeinen osa hänen lääketieteellistä oppiaan: “Lepo, toivo, tyytyväisyys ja kohtuullinen ilo pitävät ihmisen terveenä ja vielä toisinaan parantavat sairaanki. Vaan vahingollinen on ylellinen ilo ja riemu, jos liiallinen suru, murhe ja alamielisyyski”.

Hyvin sanottu. Ylellisellä ilolla ja riemulla Lönnrot tarkoittanee lähinnä ratto – ja raittielämää. Eikä oikeastaan edes riemua vaan remua. Siihen sortuu kunnon ihmisiä yhä kummankin puolen rajaamme kaikesta valistuksesta huolimatta.

Lönnrot itse valitsi kaivoveden viinan sijasta ja oli mukana perustamassa Pohjolan ensimmäistä raittiusyhdistystä. Toisin kuin myöhempi kollega Ilmari Kianto, tuo Moskovan maisteri joka 1925 kirjoitti teoksen K. H. P. V. eli Kohtuullisen Hutikan Pyhä Veljeskunta, Lönnrot kannatti täysraittutta. Ei ihme että hän eli aikakauteen nähden todella pitkän elämän ja kuoli vasta vuonna 1884. “Parantaja, paranna itsesi”, kuten Bibliassa sanotaan. Siinä Lönnrot harvinaista kyllä onnistui – toisin kuin omien lastensa kanssa.

4.

Jos Lönnrot on ihmisenä tähän saakka jäänyt minulle vieraammaksi kuin moni muu suomalainen klassikko, on hänen Kalevalansa tehnyt todella suuren vaikutuksen. Sen innoittamana kirjoitin jopa teoksen Moinen mies (1989). En tyytynyt pelkästään toistamaan Väinämöisen elämää, vaan otin siitä itselleni sopivia palasia ja keskityin muunmuassa Ainoon. Olinhan itse silloin jo keski-iässä ja silti ihastunut nuoreen neitoon. Lapsekkaasta suhteesta ei tullut tietenkään mitään; tuo neito pelästyi ja perääntyi, mutta ei hukuttautunut vaan meni myöhemmin naimisiin ja loi onnellisen kodin miehineen, lapsineen ja omine urineen.

Itse sain siitä kuitenkin täräyksen, joka oli pudottaa minut maailman laidalta, josta olin vielä vähällä häipyä avaruuteen. Muuan lääkäriystävä minut siitäpelasti.

Kun toivuin, kirjoitin teoksen. Myös Sampo kiinnosti; ihmiskunnan ikuisten toimeentulopulmien ratkaisu, jos sen vain keksisi uudestaan. Tein kirjan kokonaan Kalevalan vanhalla runomitalla, mutta niin että teksti näyttää päällisin puolin normaalilta proosalta. Moinen mies ei kuitenkaan ollut mikään menestys, päinvastoin. Siitä taisi ilmestyä vain pari pientä ja lähinnä hämmästelevää arvostelua eikä sitä kukaan halunnut. Itsellenise oli silloinkuitenkin tärkeä;osa yhtä elämäni pettymystä, josta kirjoittamallaparanin, jälleen kerran.

Outoa kyllä, kun Moisen miehen nyt etsin esiin ja sitä katselen, jotain huvittavaakin siinä on. Jopa pari lähes kelvollista lausetta: “Tukala on tuletta olla, suuri vaiva valkeatta; ikävä on ihmislasten, ikävä itse Ukonkin”.