Мир Калевалы

Tottu todistu eččies kieldy tahkotah hyvin
eččijäl sydämes ei sammu hyvyön kyven
žiäli vähä jäi moizii miehii
ket maltettas astuo oigieh päi
kielen surmal sanottas – myöstäi
moizii harvah vai elaijas näin

Tiijän meijänmoizii löydyy äijäl
hyö tulen ker etsitäh keskipäiväl
sobuu igästy, tottu todistu
no pagei loitokse tozi se
kudai eččimättäh jäi
sen toven sanat
kerran vai unis kuunella sain

Totisinta totta etsiessä kieltä tahkotaan hyvin
etsijän sydämessä ei sammu hyvyyden kipinä
harmittavan vähän jäi sellaisia miehiä
jotka osaisivat kulkea oikeaan suuntaan
kielen kuolemalle sanottaisiin – peräänny
sellaisia harvoin elämässä näin

Tiedän, meidänlaisia löytyy paljon
he valon kanssa etsivät päivällä
ikuista sopua, totisinta totta
no pakeni kauas se tosi
joka etsimättä jäi
sen toden sanat
kerran vain unissa kuunnella sain

Karhun varhaisen tuotannon aikana 1980-luvun lopussa Karjalassa elettiin perestroikan synnyttämää toiveikkuuden aikaa. Karjalan kieli nousi suomen kielen rinnalle Karjalan tasavallassa käytettynä kirjakielenä mm. Oma mua – lehden myötä. Vladimir Brendojev, Paavo Lukin, Aleksandr Volkov ja Zinaida Dubinina kirjoittivat karjalankielistä runoutta ja kielen ja kansan asemaa alettiin pohtia kokouksissa. Nuori muusikko sai näistä esimerkeistä rohkeutta ja tukea omaan kirjoittamiseen ja laulujen esittämiseen. Perestroikan myötä oli tunne että mennään parempaan suuntaan. Karjalan rahvahan liiton kokoukset kokosivat täydet salit. (Karhu, haastattelu 7. 10. 2011.)

Santtu Karhun rocklyriikka poikkesi totutuista karjalaisen runouden teemoista. Karhun varhaisen tuotannon lauluissa kuvataan Karjalaa, sen kyliä ja menneisyyttä lämpimästi. Lauluista saa vaikutelman, että hänellä on läheinen suhde omaan maahan, karjalaisiin kansana ja heidän kieleensä. Perinteinen kotiseuturunouden näkökulma saa kuitenkin Karhun tuotannossa rinnalleen myös ristiriitaisemman ja kriittisemmän sävyn. Minun mustas kois – kappaleen sanoma on poliittinen: Vertauskuvana karjaisten tilanteelle käytetään pimeyttä, kytevää tuohusta ja arkkua, joka kielelle on jo aikaa sitten valmistettu. Laulun minä ei voi paeta, vaan kuulee kaikkialla omalla kielellään laulun, joka on jäänyt laulamatta. Kielen puhujille on käynyt huonosti. Harvassa ovat ne, jotka ovat jäljelle jääneet ja osaavat kieltä. Se totuus, joka jäi etsimättä, on jo paennut kauas.

Näihin aikoihin Santtu Karhun muusikkokaveri Arto Rinne teki yhdessä toisen petroskoilaisen nuoren toimittajan Ari Rannan kanssa Karhusta ohjelman Karjalan radioon, jossa samalla äänitettiin hänen ensimmäisistä kappaleistaan varhaiset versiot. Petroskoissa käymässä ollut Yleisradion toimittaja Anneli Tempakka osti ohjelman lähetysoikeudet Suomeen ja tästä saaduilla rahoilla Santtukin osti ensimmäisen sähkökitaransa, valkoisen Gibsonin (Rinne, haastattelu 19. 10. 2011). Suomessa radio-ohjelman kuuli Sibelius-Akatemian kansanmusiikin johtohahmo Heikki Laitinen. Hän lähetti (suomalaisen turistin mukana) Santtu Karhulle kirjeen Petroskoin yliopistolle ja monien mutkien ja merkittävien kulttuurihen-kilöiden, kuten kirjailija Jaakko Rugojevin (1918–1993), henkilökohtaisten kontaktien avulla Santulle järjestyi kuukausien byrokratian jälkeen matkustuslupa Suomeen ja hänen Mustas kois – singlensä äänitettiin Sibelius-Akatemialla 1989 (Karhu, haastattelu 7. 10. 2011). Sen b-puolella on tahdottomasti ajelehtivaa onnen etsijää kuvaava kappale Lykyn peräh (jonka alkuperäinen nimi oli ollut Vitun peräh; Karhun haastattelu 28. 4. 2012).

Talvisovat

Neuvosto-Karjalassa singlelevyn julkaiseminen rajan takana oli täysin ennenkuulumaton tapaus. Mahdollisuudet käydä esiintymässä Suomessa avautuivat: “Minulla oli yhtäkkiä bändissä kaupungin kovimmat juopot, ei kun muusikot, häh häh”, Santtu Karhu naurahtaa sanomalehti Karjalaisen haastattelussa (Kononen 2012). Hänen Talvisovat-yhtyeensä koottiinkin joulukuussa 1989. Yhtyeen perustaminen aina nimestä lähtien oli osa Suomen ja Karjan tasavallan rajahisto-riaa. Karjalankielisellä nimellä (suomeksi ’talvivaatteet’) härnättiin suomalaisten sotanostalgiaa, sillä nimellä on suomen kielessä eittämätön assosiaatio talvisotaan – etenkin itämur-teisesti miellettynä.