Мир Калевалы

Kotiin palannut urho ei ehtinyt kunnolla edes reppua nurkkaan heittää. Tai riisua edes rauhassa päähänsä sitä veren ja hien tahraamaa pellavapaitaansa, kun emäntä alkoi jo uunin kupeelta motkottamaan, että se liiterin pärekatto vuotaa vieläkin ihan niinkuin lähtiessäsi ja kyntämättä on vieläkin ne käärmeitä kuhisevat kiviset kaskipeltosi. Että sotahommissa miesväki nykyään vaan huvittellee, kun taas naiset saavat kynnet verillä kotitöissä raataa, ja niin edelleen. Kirja ei sitä kerto-

nut, mutta rivien välistä oli arvattavissa, että tuossa vaiheessa sankari oli jo tunkenut jalkarätit korviinsa ja suunnitteli mielessään saunan lämmittämistä, kun ne käärmeiset pellotkin ovat enimmäkseen vain Ilmarisen henkilökohtainen ongelma. Vaikka olihan sitä jokunen käärme niillä omillakin pelloilla, mutta niitä oli silleen ihan vain näön vuoksi.

Muuta se emännän riehumien meni sellaiselle asteell, että sankarpojan oli tuvasta lähdettävä. Lähdettävä oli vaikka oli pohjimmiltaan miten peloton sotaurho tahansa.

Kipakoita siis tuntuivat olevan Kalevalan naiset. Jotkut suorastaan niinsanottuja pirttihirmuja. Vaan oli niitä vahva-tahtoisia naisia muuallakin. Tästä yleismaailmallisesta prob-le-mista saivat osansa myös esimerkiksi reimat Pohjolan miehet. Ja juuri näistä edellämainituista palautuu ensimmäisenä mieleeni kirjassa monessa kohtaa esillä oleva Pohjan Akka, jota myös Harvahampaaksi nimiteltiin.

Mutta huomautan teille arvoisat lukijani, että kenelläkään ei ollut kuuna kullan valkeana kanttia kutsua rouvaa tuolla Harvahammas-nimellä.

Niin rohkeaa miestä ei Taivaanpylvään alta löytynytkään. Ja hämmästyttävin kirjasta mieleeni palautuva tieto olikin se, että tuolla harvahampaisella kuvatuksella oli kuneudestaan kuuluisa tytär. Mutta tässä vaiheessa emme vielä käsittele sen enempää naisväkeä, elikkä noita Kalevalan ja Pohjolan todellisia hallitsijoita, vaan palaamme takaisin siihen tosiasiaan, että kotiinpalanneitten sotureiden kalusto oli ollut sotareissun aikana kovilla ja ne piti huoltaa ja kunnostaa.

Elikkä yleisesti ottaen talvireissujen jälkeen kunnostettiin ja tervattiin, lylyt, kalhut ja reet ja rasvattiin valjaat, sikäli mikäli matkaa oltiin tehty hevospelillä. Ja kesäreissujen jälkeen piti tietenkin huoltaa purjeet, airot ja tietysti tervata ja huoltaa

itse veneet. Ja, sitten kun kuljetuskalusto oli kunnossa, niin sen jälkeen korjattiin ja teroitettiin käyttökelpoiset vanhat aseet ja tietysti taottiin varastoon uusia miekkoja keihätä ja nuolenkärkiä.

Eikä niissä hommissa osaavilta miehiltä tietenkään kauan mennyt.

Ja kun hikinen ja väsynyt mies palasi pajasta pirttiin ja erehtyi istahtamaan oluttuoppi kourassaan pöydän ääreen, niin emäntä jatkoi heti uudelleen räksyttämistään siitä liiteristä ja niistä järventakana olevista kyntämättömistä kaskipelloista. Ja jos isäntä jatkoi istumistaan niin emäntä alkoi tentata, että mitäs siellä Pohjolan reissulla tuli oikein tehtyä, kun miestä tuommoiset vähäset pajahommat noin puhalluttaa. Useimmiten sankari yritteli selittää sanomalla, että eipä nyt mitään sen kummempia, kun mitä nyt vähän pohjanpoiken kanssa tapella nuhjattiin ja sitten saunottiin lopuksi.

Tuolla selityksellä saattoi hyvällä onnella päästä pälkähästä, mutta jos sankarilta lipsahti, että en muista ketä kaikkia oli siellä saunaillassa, niin siitähän se vasta rähäkkä alkoi. Ja on aivan luonnollista, että sitä sätkäkystä kuunnellessa puhdasmielisim-mänkin sankarin mieli musteni ja kaipaus jonnekkin muualle kävi kertakaikkisen ylivoimaiseksi. Eikä siinä yleensä kauan mennytkään kun sankarpojat alkoivat kokoontua sahtitynny-reineen ja kera pikkusuolaisineen johonkin sopivaan niemennokkaan.

Pantiin tulet palamaan, lyötiin tynnyrit auki ja alettiin porukalla ottamaan.

Ja eipä aikaakaan, kun iloinen laulu ja remakka kaikui jo kauas tyynelle järvelle. Kehutiin kilpaa omia sankartekoja ja vähäteltiin kaverin miekkailutaitoja.

Alettiin väitellä siitä kenellä sattuu olemaan paras hevonen, tai helpposoutuisin vene. Ja sitten jatkettiin arvuuttelua siitä, että kuka on isännältä salaa piipahtanut yökylässä kenenkin emännän luona.

Tilanne kirisyi äärimmilleen ja eniten juovuksissa olevat alkoivat laulaa toisiaan suohon.

Kovaa oli meno ja useimpien reissujen jälkeen jäivät katot korjaamatta ja pellot kyntämättä. Ja jos kotonaolo venähti talveen saakka, niin paksuun kirjaan kirjattujen todistusaineistojen mukaan kylällä alkoi esiintyä myös aisajuoppoutta. Muistamani mukaan kirjasta löytyi myös tapaus, jossa eräät tunnetut kalevalaiset ajoivat hilpeässä humalassa reellä päin toisiaan.

Elikkä noin yleisesti ottaen, ja jos muistan kuulemani oikein, niin elämänmeno Kalevalassa oli hyvin samanlaista, kuin se on tänäpäivänä täällä nyky Suomessa. Siis ei mitään uutta Auringon alla, koska Kalevalan emäntäväki kadehti kaikkea sitä, mitä napurilla sattui olemaan ja murehti sitä, mitä itsellä ei vielä ole.