Мир Калевалы

Lukuillat jatkuivat ja jatkuivat. Ehkä ne jatkuivat ukon juopottelukausista riippuen epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta jatkuivat kuitenkin, aina siihen saakka kunnes osasin riittävän hyvin itse lukea. Ja kun muuallekaan ei päässyt, niin ajanmyötä myös vilkas kuusivuotias miehenalkukin tottuu näköjään melkein mihin vain.

Elikkä kai minä vähitellen sopeuduin makaamaan ilta illan perään siinä ukon kainalossa, sen äijän itsensä Rukajärven korvessa veistämän pahkalampun alla. Sen hieman kömpelön näköisen lampun, joka jaksoi työntää pimeyttä syrjään juuri sen verran, että minä, tervesilmäinen pikkupoika pystyin juuri ja juuri erottamaan yksittäisiä kirjaimia sen jykevän kirjan sivuilta. Jälkeenpäin olenkin ihmetellyt, miten melkein kuusikymppinen isäukko näki ja jaksoi lukea tuntikausia siinä valossa.

Mutta siellä kammarissa me oltiin Kuupan riisiriisistä sen enempää välittämättä ja ukon aluspaidan hajuun tottumisen ohella totuin kai siis myös siihen kuuntelemiseen.

Vaan siitä sen tärkeimmän kirjan ensimmäiseltä sivulta se isäukko aloitti ja jatkoi sitä unettavaa lukemistaan ainakin seuraavat pari tuntia. Tai enhän minä niistä tunneista silloin sen enempää tiennyt että kauanko ne lukemi-set itseasiassa aina kestivät, koska kellon opiskelu sattui olemaan vielä hieman kesken, mutta se on varmaa, että se ensimäinen, se Kuupan riisiriisin aikainen lukuilta tuntui loputtoman pitkältä.

Mutta ukko vaan jatkoi ja jatkoi sillä yksinuotisella elämän karhentamalla äänellään niitten kirjaan kirjoitettujen kummalliselta kuulostavien loitsujen lukemista. Ne oudot jorinat menivät aluksi pahasti yli mäntysuovan hilseyttämän päänuppini. Mutta turha luulla, että isäukko olisi antanut periksi. Ei todellakaan antanut, vaan ukko jaksoi paapattaa sitkeästi runomittaa illasta toiseen. Ja pikkuhiljaa ne kirjan säkeisiin piiloitetetut taikavoimat alkoivat pala palalta murentaa kuusivuotiaan vastahankaisuuden muuria.

Aloin jollain selittämättömällä tavalla päästä jyvälle siitä, mitä kuulin. Aloin ymmrtää sen tosiasian, että liitto, kaiken sen kummallisen jorinan joukkoon oli piiloitettu ihan jännältä kuulostavia tarinoita. Mielenkiintoni heräsi. Unohdin Aku Ankan ja Pecos Billin ja aloin kuunnella ukkoa yhä tarkemmalla korvalla. Hurjat mielikuvat alkoivat elää omaa elämäänsä kuuntelijan pääkopassa. Muistan miten aloin nähdä yhä selvempää kuvaa itselleen keihäitä ja miekkoja takovista pitkäpartaisista sotaurhoista.

Ja siinä vaiheessa mielikuvitus lähti jo laukalle, kun ne karskit karjut saivat aseensa valmiiksi ja nousivat hevostensa selkiin. Tai kömpivät niihin pitkiin veneisiinsä ja lähtivät uraata huudellen soutelemaan kohti Pohjolan perukoita.

Ja, kun partasuut pääsivät perille, niin tappelut aloitettiin sen enempää kyselemättä. Välillä kirjassa kirjassa tunnuttiin tappelevan ihan jostain ymmärrettävästä syystä ja välillä taas vaikutti siltä, että tappelut aloitettiin ihan vain huvin vuoksi. Meno ja meininki kiihtyi kirjassa sellaiseksi, että vaikutti siltä, kuin se yöpöydällä töröttävä ukon tekemä pahkalamppu-kin olisi alkanut palaa hieman kirkkaammin. Ilta illan jälkeen ukon lukeman kirjan tarinat tuntuivat vain paranevan.

Vaan sitten sille sotimiselle tuli stoppi. Kalevalan jätkiin iski yllättäen sotaväsymys, niinkuin sotahommissa tahtoo ennenpitkää kaikille käydä.

Uroitten miekat alkoivat tuntumaan tylisltä ja painavilta. Alkoi tehdä mieli kotiin eukon viereen. Eikä paskanenen ja hikinen sotahomma huvittanut enää muutenkaan. Äijät sanoivat niille pohjalaisille tappelukavereilleen, että eiköhän lopeteta tämä täm-mönen jonninjoutava homma. Että suoraan kysymykseen, suora vastaus, pannaanko jätkät pillit pussiin tältä kerralta.

No, hieman yllättäen se tuntui niistä pohjalaisista tappelukavereistakin ihan hyvältä idelta.

Joten, kun ei sitten tällä kertaa muuta, niin päätettiin tehdä rauha.

Ja, kun kerran Pohjolan perukoilla oli nyt rauha ja ihmisillä hyvä tahto, niin Kalevalan karjut nousivat taakaisin veneisiinsä ja lähtivät soutelemaan kohti kotikyliä. Vaan pitkä oli matka ja vetinen tie, eikä äijät enää kotirannassa muistaneet, mitä olivat lappilaisille lähtiessään luvanneet.

Eivät muistaneet, koska alkoivat heti perille päästyään suunnitella taas uusia Pohjolaan kohdisettavia sotatoimia ja muita saalista tuottavia seikkailuja.

Mutta, juuri nyt, Pohjolassa piipahtaneet kalevalan sankar-poijat olivat kotona, elikkä hyö olivat palanneet kottiin sieltä ens-mäisestä Lhapinsodasta. Ja reissussa rähjääntyy olipa kalevanmie-het pohjimmiltaan minkälaisia äijiä tahansa. Pohjolan raukoille rajoille tehdyt pitkänpuoleiset sotatoimet koettelivat, niin miehistöä kuin kalustoakin. Ja olisi ollut todellakin oikeus ja kohtuus, jos sankarimme olisivat saaneet edes muu-taman päivän huokaista.

Vaan saivatko? Mitä vielä.