Мир Калевалы

Oli palvellut monta herraa,
ja rouvia kumarrellut,
anoi nyt eläkettä viidestä valtiosta.
Ja kaikki ne vaativat todistusta,
että hengitti vielä.
“Meneehän siinä hermot
jo hullultakin”, Äijä valitteli
ja hakkasi halkoja kilpaa tikan kanssa.
“Vielä viritti metsä vanhani vereni.
Näin unta neljästä ihanasta leskestä,
kosivat kilpaa.
Yksi oli saattohoitaja.
Pyörin yöllä kuin mielipuoli tuuliviiri
ilmansuunnat ihan sekaisin”.

* * *

Näkyi hangella karvatukko,
Otsonen Otavan tyttö
oli päästellyt pinteestä puita
lumisen lukon alta.
Kiittelikö metsä?
Eipä kiittänyt.
Melkein siepannut sen lapasen.

* * *

“Löi tuli hangen yli aivojeni kellariin,
kun karhunaisen siellä
metsätiellä kohtasin”,
Äijä nyt ihmetteli.
“Maahan lankesin, en muuta muista.
Hänen silmistänsä taivas kaatoi
minulle liika vahvaa viiniä”.

* * *

Kun Äijä palasi matkalta maaliskuussa,
huomasi ihmisen makaamassa jalkakäytävällä
Plaanaojan varressa. Näytti kuolleelta.
Äijä hädissänsä näppäili numeroita,
ravisteli, kysyi nimeä ja osoitetta.
“Minä rakastan”,
oli ainut, mitä sai miehestä irti.

* * *

Kosiskeli yöllä siilipoika siilityttöä
pihassa orjantappuraruusupensaassa.
Tanssi pitkäätanssia tuntitolkulla.
Näytti että tytöltä ei löydy
tänä yönä sydäntä.
Vihdoin hellin liikkein lähekkäin
menivät metsän syliin siitä pihasta.

* * *

Oli sentään selvinnyt Äijä
siitäkin savotasta
ja palannut kaupungin humuun.
Kevät siivitti ihmisten askeleet,
mutta koivun katveessa puiston penkillä
nyyhkytti joku
“Että suistuinkin onneton sukuni luota
pois suloiselta Suopajärveltä…”
Se pysähdytti,
kun tuttuja paikkoja mainittiin.
“Sanoitko Suopajärveltä ja miten sieltä
tänne eksyitkään?”
“Laittoivat viisaat minut missiolle
puhumaan karhun suulla luonnon lakia,
kun ihminen ei enää haista maata ei ilmaa,
ei vettä maista.
Aivoillansa numeroita nuuhkivat
himossa kiilusilmät pörssikursseja”.

* * *

Kummissansa Äijä kuunteli,
nyt vasta karhunaisen tunnusti.
Ja salamankin muisti metsätiellä,
missä sydämensä halkaistiin.
Mutta nyt kun katsoi noita silmiä,
ja näki taivaan kokoisia kyyneleitä,
oli jo uskontonsa valinnut.

* * *

Ei lasta pakkasessa mikään enempää
voi viehättää
kuin kielen laittaminen metalliin,
ja ikämiehillä on hinku nuoriin naisiin,
puheli se rouva maisteri,
kun Äijän kaupungilla kohtasi.
Mutta kun meni perille, että kyse oli
ihan oikeasta Nalle hellusta,
sekosi kirjanoppineelta konseptit.
Syytti persepubiasta,
vaikka mistä.
“Karhua, sydäntäsi sinä maisteri
et koskaan kosketa.
Kun aina järki kädessä, ei rakkaus satuta”,
Äijä nyt puolusteli.

* * *