Мир Калевалы

Voi rakkaani maa
voi rakkaani ranta
itke oi maa itke oi ihana ranta
yli yön havinan – hentojen kukkien tuoksun
jäkäläpikarein yli
on taivaaseen nouseva kuumana huutona laulu
Ja miehet polvillaan painuvat maahan
ja kätensä ristivät taivaan jumalaa rukoillen.

Rukous on raskaana painava miesteni päitä
päin hikoovaa syliä maan
Voi rakkaani —
itkua haikeaa itke.
Tämä maani valittaa hiljaa
tämä maani on tuntenut piston sydämeen asti
Murhattu rakkauden säikkyvä lintu on
tapettu murhattu kaunis arkana astuva eläin
ja sinne on astunut suru —
sydämeen sairaaseen
sinne missä on nimi ja merkki laulujen laulajan
sinne tullut on keskiyön hetki.

Voi itke rakkaani kyynelet kuumat kun suru on tullut
itke haikea itku kun lempi on lentänyt pois
Voi
suru on saapunut jänkkien itkuisiin silmiin
ja onni on haipunut savuna ylitse rajan
Tätä rukousta huutavat miesteni suut kuin itkien
tämä rukous polvistaa naiseni anomaan
Oi jumala suuri
anna tulla sadetta virvoittavaa
kaikkina elämän päivinä
Anna ihmisen ymmärtää kiimainen tuska maan
minun kukkean rakkaani laulu
laulaa laulujen laulaja sumussa soutaen pois
Anna ihmisen ymmärtää tärkeä tunnustus
Jumala
Jumala taivaassa
minä tunnustan – olen ihminen
ihminen
rietas rakkaasi Jumala

Kullervojen heimoon kuuluu myös Kalervo Palsa, Kalevalan Kullervon isän kaima, joka asui Kittilässä Getsemaneksi nimittämässään muutaman neliömetrin ateljeenröttelössä ja maalaisi seksuaalisuutta ja kuolemaa tihkuvia kuviaan. Yksi maalauksista esittää Kullervoa. Siinä riippuu hirressä Palsan oloinen mies, joka kirjoittaa puukonterävällä peniksellään tammen kylkeen iskulausettaan ’’Maailma on voimakkaiden kiertopalkinto”.

“Minun sieluni on autio ja tyhjä, kuin myöhäissyksyinen jänkä, jolla ei enää näy ruskain väriloistoa, jolla seisoo siellä täällä yksinäinen räkämänty tai kuiva kuusi ja jonka varvut ovat peittyneet kuuraan. Silloin tällöin piiskaavat rakeet sen autiota pintaa tai lunta tuiskuaa ja avaruuksissa ulvoo tuuli”. Jos Kalervo Palsan sanat hänen päiväkirjastaan käännettäisiin kalevalamittaan, ne voisi panna Kullervon suuhun.

“Minun on pakko maalata himoani ja hulluuttani, etten tekisi mitään pahempaa”, Palsa kirjoittaa päiväkirjassaan. Tunnistan saman kiihkon itsessäni. Jos olen pitkään kirjoittamatta, rauhattomuus alkaa huutaa liian kovalla äänellä.

Nykysuomalaisten kirjailijoiden joukosta voisi poimia naisiakin, joissa on Kullervon piirteitä. Ensimmäiseksi tulevat mieleen Rosa Liksom ja Heli Slunga. Rosa Liksom maustaa pohjoisen vimmansa rehevällä huumorilla, Heli Slunga painaa armottomasti päälle itseään tai lukijaansa säälimättä. Kullervona viihdyn hyvin kummankin seurassa.

Kalevala kertoo, kuinka Kullervon suvussa syttyy veljesviha ja koko Kullervon sukuhaara tuhotaan. Orpo Kullervo on lujaa tekoa. Hänestä ei saada henkeä lähtemään, ei hukuttamalla, ei hirttämällä eikä roviolla polttamalla. Kullervo jää sukunsa surmaajan taloon orjaksi. Leinon Tumman tavoin hänelle annetaan jos jonkinlaisia tehtäviä toimitettavaksi, mutta hän osoittautuu niihin kaikkiin kelvottomaksi. Niin lastenhoitajana, kaskenkaatajana, aidanpanijana kuin rukiinpuijanakin Kullervo saa aikaan pelkkää vahinkoa, ja hänet myydään orjaksi uudelle isännälle, seppo Ilmariselle:

Minpä seppo tuosta antoi? Äijän seppo tuosta antoi:
kaksi kattilarania, kolme koukun puoliskoa,
viisi viikatekulua, kuusi kuokan kuolioa,
mehestä mitättömästä, orjasta epäpäöstä.

(Kalevala: Yhdesneljättä runo)