Мир Калевалы

Kullervon on kokenut läheiseksi moni taiteilija ja kirjailija. Kansallisromantiikan ja karelianismin aikaan syntyivät Akseli Gallen-Kallelan kiroava ja sotaan lähtevä Kullervo, jotka ovat iskostuneet suomalaisiin mieliin sisun ja itsepäisyyden arkkityyppeinä. Kovan lapsuuden kuvauksena Eino Leinon Tumma on läheistä sukua Kalevalan Kullervolle.

Tuo oli tumma maammon marja
syntymässä säikähtänyt,
näki kauhut kaikkialla,
haltiat pahat havaitsi,
ei hyviä ensinkänä.

Pani äiti paimenehen. —
Paimen metsästä palasi,
tuli outona tupahan,
haasteli haralla hapsin:
“Oi emoni, älä minua
pane karjan paimenehen!
Lempo seisoi suon selällä,
Hiidet hirnuikankahalla,
juuttahatjälestä juoksi,
maasta Maahinen kohosi”.

Pojasta ei ole paimeneksi. Yhtä kehnosti sujuvat muutkin työt, joita hänet pannaan tekemään. Armelias äiti yrittää virkistää onnetonta poikaansa lähettämällä hänet kylän kisoihin, nuorison huvituksiin, mutta ei siitäkään mitään tule. Poika on kuin kopio Ivan GontsarovinOblomovin romaanihenkilöstä, josta ”ei ole työmieheksi mutta eipä juuri joutomieheksikään”.

Vasta kuoleman kohtaaminen havahduttaa Tumman ymmärtämään elämän kuolemaa paremmaksi. Hän viisastuu seistessään isänsä haudalla kuuntelemassa tämän tuonpuoleista opetusta:

Autio elämän aamu,
Manan ilta autiompi.
Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv’ ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa.

Tummassa on onnellisempi loppu kuin sen esikuvassa Kalevalan Kullervo-sikermässä. Poika lakkaa nurkumasta elämän kovuutta ja toimittelee ikänsä kaiken tyynin mielin arkisia askareita "pannen päivät päälletyksin, niin tulevat kuin menevät, niin paremmat kuin pahemmat; päällimmäiseksi paremmat”.

Omaan elämääni kuoleman valo ei langennut isäni haudalla vaan Pariisin Montparnassen hautausmaan portilla. Olin palaamassa eksistentialistiselta pyhiinvaellukseltani Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin haudalta, kun se tapahtui. En minä tuonpuoleista puhetta kuullut, mutta Elämän pääkonttori lähetti selvän sanattoman viestin. Siinä ilmoitet-

tiin, että minun on aika lopettaa kelvottomuuteni märehtiminen. Sain käskyn ilmoittautua palvelukseen sellaisena kuin olen ja tehdä minulle uskotut tehtävät niin hyvin kuin vajavaisuudessani kykenen.

Ennen pääkonttorin päiväkäskyä olin ehtinyt tummailla neljässäkymmenessä ammatissa kotiutumatta niistä yhteenkään. Sisäisen kehotuksen rohkaisemana jättäydyin vapaaksi kirjailijaksi enkä ole sitä katunut, vaikka en ole ikinä päässyt sellaisille palkoille kuin aiemmassa ammatissani tietokoneohjelmistojen suunnittelijana. Rahaa olennaisempi yllyke työhön on intohimo sen tekemiseen. On parempi epäonnistua siinä, missä tahtoisi onnistua, kuin onnistua jossakin yhdentekevässä.

Nyky-Kullervot

Yksi nykykirjallisuuden Kullervoista on Timo K. Mukka, Pellon shamaani. Perheen lempilapsena hänen elämänsä läh-tökodat olivat kovin epäkullervomaiset, kunnes hän 13-vuotiaana sairastui aivokalvontulehdukseen. Poika oli pitkään tajuttomana. Pelättiin, että hän kuolee, mutta hän toipui. Hän kertoo sairauden aikana tajunneensa, etteivät ihmiset todella välitä toisistaan. Sairaus teki hänestä intohimoisen kaipauksen ja kuoleman kuvaajan.

Mukka julkaisi esikoisromaaninsa Maa on syntinen laulu 19-vuotiaana. Sen johdantorunossa hän kuvaa väkevästi tunnetilan, jollaiseen vierauden kokemus voi miehen ajaa. Sekin on itselleni tuttu: