Мир Калевалы

Seppo Ilmarisen emäntä, syntyperältään Pohjan neito, panee Kullervon paimeneksi ja antaa hänelle evääksi leivän, jonka sisään hän ilkeyttään leipoo kiven. Kullervo leikkaa nälissään leipää veitsellään, joka on ainoa hänen isästään muistoksi jäänyt esine. Sen terä karahtaa kiveen ja katkeaa. Kullervo kostaa. Hän ajaa karjan suolle, muuttaa lehmiksi lauman susia ja karhuja ja paimentaa ne karjana kotiin. Naudoiksi naamioidut pedot raatelevat seppo Ilmarisen emännän. Hän saa surmansa, ja Kullervo pakenee metsään.

Mikä lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut,
kuuksi päiväksi kululle, iäkseni ilman alle?

Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat:
mull’ on korvessa kotini, kankahalla kartanoni,
tuulessa tulisijani, satehessa saunan löyly.

(Kalevala: Neljäsneljättä runo)

Lapsuuteni kovimpia Kullervo-kokemuksia oli ensimmäinen päivä rikkaan kummisetäni ja – tätini, äitini sisaren, perheessä. He olivat ottaneet minut kasvattilapsekseen kolmessa eri lastenkodissa viettämieni vuosien jälkeen. Uuden kotini eteinen oli suurempi kuin se slummikorttelin hellahuone, jossa olin asunut äitini kanssa elämäni ensimmäiset vuodet. Plyysimatot lattialla kuin Tuhannen ja yhden yön saduissa; seinällä kummisedän sota-ajan palveluspistooli ja kahden vanhemman serkkuni uimamaisterin seppeleet. Minua nuorempi serkkuni istui lelulaatikkonsa vieressä pesäpallomaila kädessä vahtimassa, että en pääse kajoamaan hänen omaisuuteensa. Muistan leluläjästä vain sen, että siinä oli kasapäin vie-teriautoja ja peltirumpu. Serkullani oli myös oma veivattava gramofoni. Minulla oli sänkyni alla pahvitötteröstä ja lasinsiruista tehty kaleidoskooppi, jonka äiti oli lähettänyt minulle vankilasta lahjaksi lastenkotiin.

Ellöspä, hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä
luoko lasta luonnotointa eikä aivan armotointa,
isotointa alle ilman, emotointaensinkänä,
niinkuin loit minun, Jumala, minun kurjaisen kuvasit,

loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan!

(Kalevala: Neljäsneljättä runo)

Kohtalo on suuri humoristi: lelujaan vahtaavan serkkuni nimi oli Kullervo. En tiedä perustuiko nimen valinta kummieni Kalevalan tuntemukseen. Epäilen, että se johtui pikemminkin Gallen-Kallelan maalauksessa ratsastavasta romantisoidusta hahmosta. Perheen Turre-koirakin muistutti suuresti sotaan sonnustautuneen Kullervon perässä läähättävää pystykorvais-ta otusta. Ehkä valintaan vaikutti myös kasvatusvanhempieni yltiöisänmaallisuus: tätini oli äitini tavoin Karjalan evakkoja ja kummisetäni oman onnensa seppä, joka oli noussut kovista oloista miljonääriksi. Ehkä heidän sielunsa korvissa soi Sibeliuksen Kullervo-sinfonia, ja he näkivät sielunsa silmin aikuiseksi varttuneen poikansa ratsastamassa alla marcian tahtiin vapauttamaan Karjalaa.

Kalevalan Kullervo tapaa retkillään neitosen, koppaa hänet rekeensä ja viettelee hänet lahjoja antamalla kisailemaan kanssaan. Hurman haihduttua käy ilmi, että Kullervo on maannut sisarensa, joka on kauan sitten eksynyt metsään ja joutunut eroon perheestään. Sisar heittäytyy koskeen ja hukuttautuu.

Kullervo lähtee soitellen sotahan. Hän taistelee kuolemaa uhmaten, koska hänellä ei ole mitään menetettävää. Kullervo lyö hänelle vääryyttä tehneen Untamon joukot. Syyllisyys oman sisaren viettelystä jäytää yhä, kun sota ei enää auta sitä unohtamaan. Kullervo päätyy vanhatestamentillisen tylyyn ratkaisuun. Hän heittäytyy miekkaansa kuin taistelunsa hävinnyt kuningas Saul Ensimmäisessä Samuelin kirjassa.

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
pään on peltohon sysäsi, perän painoi kankahasen,
kärenkääntirintahansa, itse iskihekärelle.
Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli.

Se oli surma nuoren miehen, kuolo Kullervo urohon…

(Kalevala: Kuudesneljättä runo.)

Kalevalan Kullervon tavoin sain ensimmäisen kärsi-mysannokseni liian varhain: en osannut käyttää sitä opikseni. Olin neljävuotias, kun isäni kuoli silmieni edessä verensyök-syyn. Hän tuupertui lattialle keuhkot tuberkuloosiyskän rikki repiminä. Muistotilaisuudessa minua kiinnostivat enemmän pullakranssi ja sen keskelle ladotut pikkuleivät kuin isän valokuva kahden palavan kynttilän välissä. Isän kuolema ei kasvattanut minusta nöyrää ja viisasta; se teki minusta vain orvon.