Мир Калевалы

Hän makaa alastomana ja ajattelee sitä kuinka talvi jo haluaa maata. Hän tuntee alastoman vartalonsa ääriviivat ja vielä satamattoman lumen tuoksun ja kaiken mikä tekee häneen painelmia ja piirtää punaisia merkkejä iholle. Puhaltaa kylmää hänen sisälleen: hän avaa haaransa. Kylmää on. Taivas on matalalla, askeleet takana pysähtyvät ja sitten jäävät lopulta kokonaan ja hän rukoilee hiljaa, sopertelee sanoja: Tule tule minuun, rakas, kaunis ystävä.

Hän makaa maassa. Muut ovat jossakin kaukana metsässä ja hänen vartalonsa on valkoinen talveen valmistautuvaa maata vasten. Hän odottaa kaulavaltimo sykkivänä, veri lämpimänä valtimoissa. Kiertävänä, tiheänä suihkuna veri, isona suihkuna, karhu on valtava, valtava hänen pulssinsa kiihtyvä syke, lähemmäs Oi. Sinä tulit, sinä! Hän ajattelee sitä kuinka karhu tulee lähemmäs lähemmäs, se on hirveää, eiei!

Ei mitään!

Ei yhtään mitään!

Tälläkään kertaa. Edes koira ei haukkunut, se on niin paska koira. Taas he palaavat kotiin, hän on pukenut päälleen ja sentään saanut vähän iloa merkeistä jotka maa häneen ehti piirtää, selässä ja käsivarsissa on hiutumia ja punaisia viiltoja ja laikkuja. Veri on alkanut kiertää hänessä, babushka, silloin vielä nuori ja notkeavartinen eikä vielä niin kovassa vihassa, ämmät, suut täynnä puhetta, metsätien kuopat, naisten hyllyvät marjakorit ja reidet ja Stella.

Pian auto ajaa pihasta pois.

Fanny on jossain yläkerrassa omissa puuhissaan.

Baabu riisuu marjastushuivin päästä, laskee ämpärin maahan ja heittää avaimet kylmän eteisen pöydälle. Syksy on tullut. Ikkunat huurustuvat. Metsältä palatessa eteinen hohkaa viileää. Tupa pitäisi lämmittää, huoneet seisovat kylminä. Baabu käskee Stellaa hakemaan saunalta puita.

Marjaämpärissä on hyvä saalis, siitä tulee paljon mehuja ja hilloa, vaikka kellari on mehuja ja hilloja täynnä. Stella ei ymmärrä miksi kaikkea pitää kerätä niin paljon, puitakin. He ovat vaitonaisia. He ovat kävelleet pitkän matkan ja ovat nyt palanneet kotiin. Baabu katsahtaa Stellaan, jonka kultaiset haivenet loistavat kuparisina, punaisina ikkunasta näkyvää taivasta vasten. Sisäeteinen on melkein yhtä kulmä kuin ulkona.

“Noh. Mikä on. Niin vaitelias olet ollut koko matkan”.

Babushka yrittää halata, sanoo ”minun tyttö” ja muuta sellaista, mutta Stella potkaisee oman ämpärinsä kumoon ja puolukat kierivät pitkin lattiaa.

“Se on paska tuo koira”.

Stella sähähtää sen hiljaa. Hänen äitinsä ei kuule.

“Mitä se nyt. Urhoko”.

Baabu katsoo Urhoa.

Urho katsoo äitiä ja sitten Stellaa, on mistään tietämättömän näköinen, mutta innokas, kuten koirat ovat, ja valpastuu kun kuulee nimensä.

Urho rupeaa säntäilemään, marjoja pyörii huonekalujen alle ja joka paikkaan. Urho leikkii.

Leikkii vain, vaikka ei mitään ole tehnyt niin kuin koirien pitää, on huono eläin.

“Paska koira”.

Stella potkaisee marjaämpäriä mutta äiti nappaa Stellaa kädestä, eikä Stella osu ämpäriin, eikä toinen ämpäri kaadu. Hetkeksi Stella rauhoittuu, mutta sitten hänen silmänsä pyörivät hurjina. Hänen rintakehänsä tempoo ja häneen menee joku.

“Päästä irti”.

“Mitä”.

“Päästä irti minut!”

“Mikä ihme sinuun on mennyt”.

Hänen äitinsä päästää irti.

Stella potkaisee koiraa, koira ulvahtaa, Stella repii ja riuhtoo ja haluaisi lyödä äitiään, muttei sitten pysty, seisoo nyrkki pystyssä, sitten luimii ja ärähtelee, paiskaa oven kiinni ja juoksee, juoksee metsää kohti eikä pysähdy.

Ei ennen kuin metsän rajalla.

Se vetää häntä eikä hän ymmärrä. Ei edes yritä. Metsä tiheänä, sykkivänä, märkänä. Hän laskee katseensa alas. Maa on paksu ja haiseva ja houkuttelee häntä. Levottomana hän kiertelee kohtaa jossa pelto päättyy ja jossa pieni kivinen kärrytie vie metsän sisälle. Yhä levottomana hän kulkee tätä rajaa ihan kuten kierteli huonettaan joskus aikaisemmin.

Sen jälkeen hän tekee sen saman joka päivä. Hän ajattelee karhua ja taivasta. Hän syö ehkä jotain, pujahtaa sitten ovesta, takki kahisee, hän pyöräilee tai juoksee kuin henkensä kaupalla ja sitten stop. On niin kaunis päivä. Aurinkokin tuolla taivaalla vain paistelee. Hän laskee pyörän maahan. Hän kävelee soraista tietä pitkin puiden horisonttia, metsän seinää kohti kuten käveli joskus ohuella lankulla joen yli, jalka toisen eteen, varovasti nyt, ja pian hän seisoo metsää vasten ja kääntää selkänsä keltaisena hohtavalle pellolle ja kuivina taivasta vasten kurottuville heinille, sillä sellainen tasainen maisema ei ole häntä varten.

On kuin puiden synkkä varjo imisi häntä sisäänsä. On kuin se sanoisi Tule. Tule, lapsi.

Santtu Karhu ja karjalaisen perinteen puristus

Pekka Suutari

Timoi Munne