Мир Калевалы

Mikä metsässä mörinä,
männikössä matala ääni
kuin turja tuulelle puhuisi,
ikipuu ilmalle hyvälle
somerolla soukan järven,
vaaralla Pielisen pitäjän:

“Minä olen metsän ukko,
vaari viijakon vihannan.
Silkistä ei ole sivuni,
tuohisesta turkkiseni.
Kiillä ei kupari kupeilla,
kultakaarna kulmasilla.
Ei seiso seppo, nouse norkko,
urpa versoa viritä,
kukkasta korota oksa,
pisaraista pitkä latva.
Känsistä kuve on minulla,
kuhmuroista kainalotkin,
pulloposki, kääpänokka,
oksanpahkoista olatkin,
En haasta huulilla heleillä,
simasuilla sirkuttele,
enkä lehvillä lepytä,
helli haavan hahtuvilla.
Vaan karjun oksani koloista,
tikanreijistä remajan,
ärisen kelojen äänin,
lahon suulla lallattelen
synnystä sukuni suuren,
elämästä lajin lavean.

Koivu on korea neiti,
vastaksiksi välttänevi.
Kuusi lie korvessa koresti,
sinne kolkko kuuluneekin;
suolle musta suistuneekin,
kankaan kauneeks ei ikänä.
Leppä on leuto saaren päässä,
haapa helteellä heleä,
kataja niin käkkyräinen,
raita raukka, paju poloinen,
mielenmurhe metsän herran,
tuska turjake-Tapion.
Pyhänä pihlajaa pitävät,
kehuvat ja kumartelevat,
vaikka on mitätön minusta,
metsän rikka hapanmarja,
haravanpiikkeinä haluttu,
luokkipuuksi luokiteltu.

Vaan yks on puu ylinnä muita,
laji toista laatuisampi,
tukki tuota turpeampi,
parru pökköä parempi.
Tervan lähde, lämmön turva,
talotarpeina tanakin,
kalupuuna kaikkivoivin,
taipuisin talouskaluiksi.
Laiha siitä leivän laati,
nälkäinen kakun näpisti,
teki tupahan tulensa,
kökön pisti kömmänäänsä.
On kuni sanassa sanovat,
arvoitusta akkiloivat:
’Iso härkä rankaselkä,
sonterolla surmattuna,
sarvet maahan kaivettuna,
veri viety kaupunkihin,
nahka syöty piimän kanssa,
lihat poltettu poroksi?’

On sylvestris sypäkän suussa,
pinus lauluissa latinan
tämä korpeimme kojamo,
selkosien salski herra,
ijän kukkulain kuningas.
Suomessa petäjäks peräävät,
mäkättävät männyksikin,
mainitsevat maan-hyväksi.
Hongaksi vanhana hokevat,
punapuuksi pulputtavat,
syvän koska punasna sykki,
lusto leppänä lepatti,
hehkui kuin hipiä helakka,
loisti kuni liha lohella,
hohti niinkuin hongan puunto,
illan ruskona rusotti

Mistäpä taipuisan tavoitat,
kustapa kurikan löyvät?
Sieltä löyvät laatuisimman,
sieltä ylväimmän yhytät,
miss on vaarat valtavimmat,
tuulet missä tuikehimmat,
missä on kankahat karuimmat,
rintehet ravikkoisimmat,
Jumalalla kivisin kynnös,
pelto paatisin pyhällä.
Siellä on hänen kotinsa,
missä on salo sinisin,
siell uljaimman asunnot,
miss on puolukka punaisin,
jyskyy jankko, soi somero,
helkkävi heleimmät hiekat,
kanervalla korehin kasvu
ruskomullan kullan yllä,
vuotehilla vaskisilla
harteilla hopeisen jäkälän.

Mistä tunnet mieluisimman,
kusta kauneimman kurotat?
– Rungosta rusoimman tiijät,
selästä soljimman erotat:
latva laiha, tyvi tanakka,
uuma uljaimman urohon,
oksansa ylhäältä ojenti,
korkealta kopran varret.
Väristä väkevän tunnet,
vaskisesta varrestansa,
kaarnastansa kuparisesta,
tyvipäästään kun tyräkki,
ylempää kuin yljän takki,
sulhon paita, silkkihelve.
Kerkkäsestä kuninkaan keksit,
oksakruunusta olavin,
valtaherran valtikasta,
joka kuin helminä helotti,
pihkan kultia pisaroi.

Niin on neulat närehellä
kuin on hiijellä hivukset,
― niin on piikit petäjällä
kuin sormet soturilla,
hyvitelty helmivöillä,
jalostettu jalokivillä,
pisaroilla parannettu,
kristalleilla riipustettu
sade kun suvella suihki,
kuuro kulki kesäpyhänä.
Sen tunnet vielä tuoksusesta,
havaitset hyvästä hajusta:
sauhusko suitsuke salossa
pyhä savu pylväikössä
missä vain honkanen hojotti,
huojahteli puu punanen.

Mistäs on mokoma tullut,
kusta kulkenut kuhilas
harjanteille huojumahan,
vaaroille vavajamahan?
Ja miks on oksaset ylinnä,
korkealla kopranvarret,
pihkan miksi pirskonevat,
miksi tervosen tekevät?
Kaukoa olemme kotoisin,
aikojen takoa alettu
on polku Pohjolan perille,
matka marron tanhuville;
siellä syntyivät isämme,
missä mahdit maata polki,
hirmuliskot hitvetteli,
jätit tannerta järisti
alkumannerten aroilla,
Pangean pahoilla mailla.
Siks on oksamme ylävät,
jottei yllä joutsenkaulat,
dinosaurukset tavoita
sirkkasia syyväksensä,
norkkosia nokkiaksensa,
riipiäksensä risuja.
Ja siksi on pihkoa pivossa,
katkeroa kämmenpäissä,
jotta ei hirmuinen himoitsis,
jättiläinen päätä järsis,
iso söisi toista isoa,
hotkis honkasta hojakka”.

Vielä virkki viidan vaari,
mörisi möhkäle metässä:
“Olin minäkin nuori kerran:
pilviä latvani piteli,
tähtitaivas takkinani,
otsapantana Otava.
Jylisin kun myrsky mylvi,
virttä soitin kun salamoi,
vaan kesä kun salolle kerkes,
ehti heljä hongikkohon,
uneksin kuin urkupillit,
hymnin äänellä hymisin,
soitin sadut sorretulle,
kerroin kansalle taruja
alkuni ankeilta ajoilta,
syntymäni vuossadoilta,
kun ryssä vei ritvan riikinmaalta,
Suomen Ruotsilta Venäjä
ja näin kun kukkana kulosta,
ruususena raiskiosta
kansa kärsinyt kohosi,
veljeni verestä nousi
sysistä synnytti sorean,
Suomen siitti suomujuista.

Nyt on hyvä ollaksemme,
ollaksemme eleäksemme,
kun on kaunis Karjalassa,
rauha raukoilla rajoilla.
Männikkö puuntavi mäjellä,
välke taivaitten vedessä,
pilven kuvat Pielisessä,
outo kirkkaus kylillä.
Minä tästä pian lähenkin,
joutanen jorisemasta,
hupsu huono huutamasta.
Kentälle kelona kaadun,
sorrun kun sankari sotahan,
vaivun vanha varvukkohon,
uuvun utra ummikkohon,
hopeainen hatelikkohon,
punasydän putrakkohon.
Siinä kotvasen komotan,
viisi vuotta viereksinen,
sohotan satakin vuotta
lietosena liekosena,
oksat luisna luurankona,
kiertehiset konkelona
kuin ois jätti järkkynynnä,
Hiien hirvi hiipununna,
sarvet jäänynnä jälelle,
palokärjelle pesäksi,
oravaisen oltavaksi,
kuukkelin kurinapuiksi,
jolla on mieli kuin minulla,
sielu kuni sellaisella
kuka puita kuuntelevi,
metsän ääniä älysi”.

Sitten hiljeni havukko,
vaikenevi vaaranrinne.
Tuuli vain metsässä tuhisi,
palokärki parkaisihe,
järvellä Jumala juoksi,
kuukkeli oksalla odotti.