Мир Калевалы

Elias Lönnrot oli siis kerrassaan vaatimaton kaikessa ja aina: lääkärinä, professorina, ihmisenä ja kansallisena sankarina. Tähän on melkein mahdotonta lisätä mitään, niinpä tavan mukaan yritämme nyt päätteeksi puristaa tarinasta jonkinlaisen opetuksen.

Kuten näemme tämän suurmiehen elämäntaipaleen esimerkistä, vaatimaton hurskaus, kohtuullinen raittius ja yksinkertaisuus palkitaan suurissa mittasuhteissa nimikkokelolla tai pienemmissä matkalaukkujen kantamisesta kuuluvalla palkkiolla.

Mitä taas petäjään tulee, niin kerrotaan että Lönnrotin haamu on käynyt useamman kerran kaatamassa tai polttamassa kelon, mutta aina ymmärtämättömät fanit ovat pystyttäneet paikalle uuden.

Sadun synty

Asko Hiljanen

Kerran aikojen alussa,

iti sanan syvyydessä
kätkössä kielen keskellä,
sadunjuuri sadun alku,
loitsun mahti, virren viesti.
Heijastus vanhan värinän
voimistui päivän lämmössä.

Saunanlauteilla löylyssä,
satu syntyi sanat suussa.

Kävi kuiskaamaan korvalle,
ilmestyi kirjanlehdelle.
Satu kertoi kengurusta.
Hyppäsi viivalta teelle.

Kiersi kirjainten lomassa.
Mennäänkö merimatkalle?
huutomerkillä huudahti.
Satu kaveria kannusti,
lennähti Runoratsulla.

Hidasta

Tikittää kuulumaton kello,
tikittää.

Hiljaisuudesta kantautuu
muminaa.

Hänen käsivartensa ojentuvat,
syli avautuu.
Katso huulilta lähteviä säkeitä.

Sanojen kuvat soivat korvissa.
Ne kirjoita ylös.

Sido vihollisesi
vuotava haava.
Puhalla kipu pois.

Sana kannattelee.

Hidasta.
Ihminen hukkuu.

Kaksi laulajaa

Kuulas lokakuun valo,
asvalttitien reunalla
kukkivat kissankellot.
Sinitiu´ut helisevät,
soi tien piennar,
syksyn maa kultainen.

Mutta kerranpa kukkivat
kellokukat marraskuussa.
Maantien pikkukellot
pakkasessa kilahteli.
Tuiversi hyytävä vinkka.

Jäätyi vedet silmissäni.

Hautaus merellä

Yöhön ranta ja meri yhtyvät,
kodittomalla ei ole suojaa
johon päänsä kallistaisi.

Hän seisoo sandaalit jaloissaan
tuijottaa pimeän syvyyteen.
Suolainen vesi huuhtoo rannan kiviä.
Viileä kosteus tiivistyy iholle,
painautuu luuytimeen.

Potkimalla ruhjottu poski on turvonnut.
Pakottaa.
Jäsenet lyijyä.

Vieressä seisovat vaiti,
hievahtamatta Nainen ja Poika
kivettynyt katse merelle.

Lähenee moottoriveneen jyrinä

Pakenevien tulva sullotaan veneeseen.

Silmät huutavat mykkinä
näkevät kuultavan.

Louhi Pohjolan emäntä

Tarja Tuovinen

Akseli Gallen-Kallelan maalaus, Sammon puolustus,Kansallismuseon katossa (1928) oli minulle aikoinaan pysäyttävä kokemus. Siinä Louhi Pohjolan emäntä lentää kokko-lintuna Väinämöisen veneen maston nenään ja vaatii ryöstettyä Sampoa takaisin itselleen.

Kuva on täynnä toimintaa: Väinämöinen heiluu veneen kokassa miekkoineen, muun miehistön tökkiessä Louhea keihäillään. Mutta se, mikä pysäyttää minut kuvan kohdalla on Louhi itse: laiha, kuivettunut vanha nainen, jonka muinaiset rinnat roikkuvat vatsassa ja rypistynyt nahka keräytyy makkaroina vyötäröön.

Kuvan nähdessäni ajattelin, että tulisin varmaan näyttämään samanlaiselta ikäännyttyäni riittävästi. Se tulevaisuus kuvotti ja pelotti ja jäi pysyvästi verkkokalvolle.

Louhi Pohjolan emäntä, kuka tai mikä hän oikeastaan kansalliseeppoksessamme Kalevalassa oli, alkoi kiinnostaa.

Runossa Sammon ryöstö Kalevalan uroot Väinämöinen, Lemminkäinen ja Ilmarinen, matkaavat veneellä Pohjolan perukoille aikeenaan hakea Sampo Kirjokansi Kalevalaan. Louhi Pohjolan emäntä ei tietenkään halua luopua Sammosta, mutta Väinämöinen soittaa Pohjolan väen uneen ja niin ryöstö onnistuu. Kumppanukset lähtevät soutamaan saalista kotiin, mutta Pohjolan emäntä tavoittaa heidät kesken matkan.