Мир Калевалы

Nykyisinä ravintola-annoksina mitattuna oli siis jäsenille sallittu määrä yhteensä 0,4 litraa väkeviä päivässä. On kuitenkin muistettava että niinä tarunhohtoisina aikoina ei nykyisen mittaisia ryyppyjä tunnettu, eli määrä lienee ollut kaksinkertainen.

Sellaiset säännöt keksinyt mies ei tietenkään voinut käyttäytyä ylimielisesti kanssaihmisiään kohtaan. Lönnrotin vaatimattomuudesta kerrotaankin lukuisia uskomattomia tarinoita. Niinpä kerran hän lauantaiaamuna otti kiitollisena vastaan naapurinsa tarjoaman pontikkapänikän, vaikka olikin kulttuurilehti Mehiläisen päätoimittaja.

Hänen kotiolonsa ja elämäntapansa olivat yksinkertaisia, vaatteet koruttomia ja suhtautuminen ihmisiin tasa-arvoinen. Hän esimerkiksi joi tavallisesta tuohiropeesta, pukeutui sarkaan ja veisasi virsiä yhdessä kyläläisten kanssa.

Lönnrot oli myös vaatimaton aviomies ja perheenisä. Hän ei liioin vaimoaan aviollisilla velvollisuuksilla kiusannut. Heti kun vakuuttui rouvansa kantavan kunniallisen avioliiton uutta hedelmää, lähti hän kiertämään Karjalan kyliä. Niin rouva sai olla kaikessa rauhassa ja lapsetkin kasvoivat hiljaisessa kodissaan tasapainoisina ja onnellisina.

Vaarallinen harrastus

Lääketiede tuntui suurmiehestä liian tavalliselta ja tylsältä alalta, joten Lönnrot ryhtyi keräämään rahvaan rakastamia pakanallisia runoja. Hän kävi keruumatkoilla Karjalassa, julkaisi runoja ja toi ukoille palkaksi viinaa, jota sitten yhdessä nautittiin hiljaisina kesäiltoina. Niin Lönnrot tuli hyvin suosituksi Vienassa.

Seesteisten iltojen hämärässä näyttäytyi Lönnrotille ihmeellisiä kuvia. Hän kirjoitti näkemänsä muistiin, mutta laittoi tarinat ovelasti lukutaidottomien talonpoikien laskuun. Niin oli helpompi selittää runojen pimeitä kohtia sekä juonen epäloogisia ja ristiriitaisia käänteitä. Lönnrot innostui näyistään niin paljon että kirjoitti suomalaisten ikioman eepoksen, kun he sivistymättöminä maajusseina eivät tajunneet sitä itse luoda.

Lönnrotin mänty

“Kolmannelle matkalleen Lönnrot lähti kahden toverinsa kanssa 13. heinäkuuta 1832. Tampereella pistäydyttiin kaupassa ja ostettiin matkaevästä. Elokuun puolivälissä kaverukset olivat jo Kuopiossa. Valitettavasti siinä vaiheessa toisen toverin jalat olivat lakanneet tottelemasta, ja hän kellahteli ojaan koko ajan Lönnrotin tuesta huolimatta. Sillä välin kolmas kaveri jatkoi matkaa hevosella. Mutta hänkin putosi rattailta – onneksi talon kohdalla, jonne hänet kannettiin nukkumaan”, tarkkaavainen tutkijakollegamme toteaa.

Lönnrot ylitti Venäjän rajan yksin 25. elokuuta.

Uhtualla Elias Lönnrot näki kirkon edustalla seisovan Lönnrotin männyn ja hämmentyi. Petäjä oli vankka ja vähintään parisataa vuotta vanha, mutta mies kaatoi sen ja vieläpä sahasi pokasahalla saunapuiksi aamuun mennessä. Hän ei koskaan kertonut tästä teostaan kenellekään, koska oli verrattoman vaatimaton.

Seuraavana päivänä paikalliset Lönnrotin ihailijat kantoivat metsästä uuden kelon ja pystyttivät sen samalle paikalle. Raahasivat vieläpä muutaman ukon reppanan siihen männyn juurelle runonlaulajiksi.

Vaatimaton professori

Oikeudenmukaisuuden vuoksi on sanottava ettei Lönnrot koskaan tunnustanut sepittäneensä Kalevalaa. Hän ei ylpeillyt myöskään sillä, että oli tallentanut yli 6000 sananlaskua. Liioitteliko hän koskaan tieteellisiä ja kirjallisia ansioitaan? Ei suinkaan, hän selvästi väheksyi niitä ja sanoi aina tilanteen sattuessa: ”Mitäs noista surkeasta 5999:ta sananlaskusta..”. Pakonomaisen vaatimattomuuden puuskissa hän pyyhki nimensä pois kaikkien kirjoittamiensa kirjojen kansista. Vain ihmeellä on jälkipolville säilynyt tämän suurmiehen nimi.

Runonkeruu ei kuitenkaan elättänyt niinä sivistymättöminä aikoina. Apurahoja ei kruunun kassasta jaettu eikä tekijänpalkkioita maksettu. Lönnrotin oli pakko elättää itseään ja perhettä vaatimattomilla lääkärin taidoillaan.

Lähes täydellisestä anonyymiudesta huolimatta Lönnrot nimitettiin Helsingin yliopiston professoriksi 1853. Ajan kuluksi ikävässä mutta silti hyvin palkatussa työpaikassaan hän keksi uusia sanoja suomen kieleen sekä toimitti erilaisia julkaisuja, kun ei päässyt enää rakkaaseen Vienaan ukkojen kanssa jorisemaan.

Epilogi

Vasta eläkepäivillään pääsi kanslianeuvos Lönnrot osoittamaan vaatimattomuutensa verrattoman suuruuden.

Ostettuaan 1862 maalaistalon kotipitäjästä hän kaivoi esille Vienan-retkiltä säilyneet ryysyt ja asettui tienvarteen odottelemaan ohikulkevia herroja. Paikkakunnalla häntä pidettiin yksinkertaisena kansanmiehenä. Näin kuvailee Lönnrotin harrastuksia vanhoilla päivillä arvovaltainen vaikkakin edesmennyt tutkijaveljemme:

“Matkustavaiset pestasivat häntä soutajakseen eikä kanslianeuvos pitänyt itseään liian hyvänä kantamaan heidän mat-kalaukkujaan. Täytyy myöntää, ettei meidän järkipitoisista pohjoismaistamme löydy paljoa tällaiseen vaatimattomuuteen verrattavia – tuntuupa minusta, että on mentävä pyhimys-taruihin asti, ennen kuin löytää Lönnrotin esiintymistavoille vastinetta”.